Suppilovahvero

Suppilovahvero on pienikokoinen sieni, joka on kiitollinen kerättävä aivan aloittelevillekin sienestäjille: se on herkullinen, helppo tunnistaa, säilyy maastossa hyväkuntoisena, eikä mikään myrkyllinen laji muistuta sitä. Suppilovahveron likeiset sukulaiset kosteikko- ja nuhruvahvero ovat hyvin samannäköisiä mutta käyttöarvoltaan yhdenvertaisia lajeja.

Tunnistaminen

Suppilovahveron tunnusmerkit ovat:

• pienehkö lakki leveydeltään muutamasta millistä muutamaan senttiin, jossa selvä syvennys, kuoppa tai reikä keskellä
• lakki on nuorena tummanruskea, vanhetessaan vaalenee keskiruskeaksi ja lopulta harmahtavaksi
• lakki on nuorena/pienenä kupera, vanhana/kookkaana laakea tai suppilomainen
• lakin alapinnassa on vaaleat, johteiset helttamaiset poimut
• keltainen varsi, jossa on kumimaista joustoa ja joka on usein mutkainen
• varsi on ontto koko pituudeltaan
• kasvaa lähes aina samasta kohdasta nousevina pikku ryhminä.

Lähinnä suppilovahveroa ja sen sisaruslajeja muistuttaa syömäkelvoton rustonupikka, jolla on sama koko, väri, kasvutapa ja kasvupaikka. Selkeät piirre-erot ovat:

• rustonupikan lakki on turpea, kuin ampiaisen piston saanut suppilovahvero
• lakkia puristaessa voi havaita lujan jouston
• lakin alapuoli on sileä ja heltaton, tosin lakki usein taipuu reunoiltaan alas niin ettei alapintaa näy
• lakin ja jalan sisällä on sitkeää limaa, jota on mahdoton olla huomaamatta jos sienen halkaisee.

Kasvupaikat

Suppilovahvero suosii sammaleisia kasvupaikkoja avoimehkoilla rinteillä, vietteillä ja töyräillä kuusten tai mäntyjen lähistöillä, mutta voi ilmestyä poikkeaviinkin paikkoihin suotuisina vuosina. Satoa kehittyy pitkin syksyä ensi pakkasiin saakka, joten aiemmin käydyillä paikkoja kannattaa vilkaista jonkin viikon kuluttua toistamiseen. Pieni halla ei pilaa suppilovahveroa.

Sammalista pilkottava rykelmä ruskeita laikkuja, joissa on tumma kohta (syvennys/kuoppa) keskellä on tyypillinen suppilovahverolöytö. Vanhan anekdootin mukaan suppilovahveroita kerätään niin, että ensin lasketaan kori maahan ja kerätään sienet sen ympäriltä, sitten nostetaan koria ja kerätään sienet sen alta. Laji onkin hyvä kätkeytymään erityisesti paksuissa sammmalissa, ja yhden ryppään löydettyään fiksu sienestäjä tiiraa lähimättäät tarkkaan. Jopa roskilta näyttävät ruskeat tai keltaiset täplät sammalpinnan alla kannattaa tutkia, koska silloin tällöin suppilovahvero ei löydä pintaan vaan jää mutkittelemaan näkymättömiin.

Suppilovahveroa poimiessa aloittelijan on syytä muistaa, että suurin osa sienestä on sammalien sisällä. Suppilovahveroa ei tulekaan vetää jalan yläosasta käsin irti maasta, vaan liu'uttaa ote jalkaa pitkin aivan alas. Näin hyvää sientä ei mene hukkaan.

Suppilovahvero on maastoutumistaitonsa ja arvonsa vuoksi mainio kohde sienikoiralle. Koiraa suppilovahveroille kouliessa on syytä ottaa huomioon, että moni koira pitää lajia sangen makoisana ja saattaa tarvita erikoishyvän palkkion jättääkseen sienet kerättäväksi.

Käsittely

Suppilovahvero säilyy hyvälaatuisena viileässä ja kuivanpuoleisessa paikassa helposti pari-kolme päivää.

Siivotessa sieni harjataan roskattomaksi ja mahdollinen multainen tyvi leikataan pois. Suppilovahvero tulee aina halkaista, koska jalan ontelossa voi olla hyönteisen toukka tai kuusenneulanen. Samalla varmistuu, ettei kyseessä ole väärä laji.

Kiinteämaltoisena sienenä suppilovahvero on erinomainen kuivatukseen. Kuivattavat sienet revitään ohuiksi suikaleiksi ja kuivataan kuivurissa tai aivan miedolla lämmöllä uunissa, ja säilytetään aluksi paperipussissa tai muussa hengittävässä astiassa. Murenevan kuivat sienet voi siirtää tiiviimpään astiaan ja säilyttää kuivassa. Kuivattuja sieniä voi käyttää mausteenomaisena esimerkiksi risotoissa, muhennoksissa, kastikkeissa ja keitoissa.