Metsä

Metsän ostaminen

Katso sivulta Metsän ostaminen.

Puuteollisuuden historia Suomessa

Metsää hävittävää, lyhytnäköistä hyödyn tavoittelua. Kaskeamista, hiilenpolttoa, polttopuita, rakennusmateriaalia.

1600-luvulla teollisluontoinen sahaus alkaa.

1851 metsäasetus, valtion metsät hoidon alaisiksi ja metsänhoidon alkaminen.

1860-luvulla sahaus vapautettiin ja tuli höyrysahoja. 1860 ensimmäinen puuhiomo. Massateollisuutta. Hyvä rakennuspuu ja mm. mastopuut harvinaisia.

1870-luvulla tukkikauppa toi maaseudulle rahaa, Suuri tukkihuimaus. Paperiteollisuus. Valtiovalta ei käyttänyt voimakeinoja puiden liialliseen käyttöön.

1880-luvulla paperinvalmistuksesta suurteollisuutta, syntyi Ahlström, Rosenlew, Serlachius, Gullichsen, Walden ym. Paperin ohella myös pahvi- ja kartonkiteollisuus, levyteollisuus sekä tulitikku-, rulla-, pakkaus- ja rakennusteollisuus. Sivutuotteina mäntysuopaa, tärpättiä, maaliöljyä.

Metsäteollisuus työllisti paljon metsureita, huoltajia, rahdinajajia, tukkilaisia, uittoreittien rakentajia, sahatyöntekijöitä. Metsätyömiehen palkka 1920-30 luvulla sama kuin voikilon hinta. Moottorisahan tulo vähensi metsureiden määrää. Tehokkuus ollut määrällistä ja raaka-aineen tuottamista muiden maiden jatkojalostukselle. Metsät muuttuvat Suomessa puupelloiksi. "Metsäosaamista" myydään ulkomaille ja tuhoa jatketaan siellä.

Metsät

Puuston tilavuus 1900-luvun alussa 1,6 miljardia kuutiometriä ja kasvu 55 milj. kuutiometriä. Vastaavat 2000-luvun alussa 1,9 ja 78. 1900-luvulla käytettiin kotimaista puuta 4,25 miljardia kuorellista kiintokuutiometriä eli on voitu hakata nykyinen puupääomamme yli kahteen kertaan metsien "kestävyyden vaarantumatta". Sodissa menetettiin 13 % maamme metsäalasta. Luonnonsuojelualueiden pinta-alaa on kasvatettu 4,5 % metsäalasta. Sata vuotta sitten käytettiin asukasta kohden 6,7 kuutiometriä polttopuuta, nykyään 0,9. Sodat vaikuttivat puun käytön suhteisiin polttoaineen ja teollisuuden välillä. Suomi vie noin 1 milj. kuutiometriä raakapuuta. Nykyään tuontipuuta 20 % puun käytöstä, koivukuitupuuta ja sahatukkeja.

Etelä-Suomessa kliimaksi puu on karulla maalla mänty ja tuoreella maalla kuusi. Talousmetsässä kasvatetaan 2 – 3 puusukupolvea kun luonnonmetsässä kasvaa 1. Isäntä omistaa keskimäärin 26 ha. Metsäpalo aiheuttaa koroja puihin.

Metsätyyppien perussarja

lehdot - lehtomaiset kankaat - tuoreet kankaat - kuivahkot kankaat - kuivat kankaat - karukkokankaat

Metsäkasvillisuusvyöhykkeet

Saaristo-suomi, Etelä-suomi, Pohjanmaa-Kainuu, Peräpohjola, Metsä-lappi, Tunturi-lappi.

Kehitys

Luontainen uudistaminen tai metsänviljely

Kylvö tai istutus

Taimikon varhaishoito

Perkaus, harvennus

Ensiharvennus, 10 – 15 m, allejääneiden, heikkojen poistoa. laatuharvennus

Harvennukset

Uudistushakkuu

Uudistuskypsä

eli

Aukkovaihe, Heinä- ja ruohovaihe, Pensasvaihe, Lehti- ja sekametsävaihe pyritään ohittamaan, Havumetsävaihe

Talousmetsä

Ihmisen erilaisin hakkuin tai metsänhoitotoimin käsittelemää metsää. Pääasiallinen tarkoitus puuntuotanto. Neljä tekijää erottaa luonnontilaisesta: 1) lahopuusto puuttuu 2) lehtipuusto puuttuu 3) pienilmastoa ei synny hakkuiden takia 4) jatkuvuus puuttuu.

Aarniometsä

Luonnontilainen vanha metsä, tunnusomaista eri-ikäiset puut, lahopuun runsaus, jatkuvat pienipiirteiset muutokset, myös vanhoja lehtipuita usein. Alkuperäisintä suomalaista luontoa. Pelkästään puuston vanheneminen ei muuta talousmetsää aarniometsäksi, talousmetsän kehittymistä ohjataan hakkuin ja lajisto ei aina palaudu lainkaan. Kulonkiertämät eli palorefugiot jotka eivät ole palaneet koskaan tai äärimmäisen harvoin, ovat aarniometsien arvokkaimpia ytimiä lajeineen. Lähes puolet ihmisen toiminnan seurauksena vaarassa olevista eliölajeista on uhanalaisia metsätalouden harjoittamisen takia, vanhoissa luonnonmetsissä elää 135 uhanalaista lajia, joista 64 ehdotonta aarniometsälajia. Erityisen tärkeitä kookkaat haapa ja raita. Oltava jatkuvasti eri ikäistä lahopuuta ja jatkumoa että eliöt voivat siirtyä tarvitsemansalaiseen lahopuuhun edellisen lahotessa liiaksi.

Luonnontilaisessa metsässä eri-ikäisiä puuryhmiä, kuolleita, lahoja ja suojainen pienilmasto. Metsäpalot, myrskyt, hyönteiset, sienet muokkaavat rakennetta muodostaen aukkoja uudistumiselle ja lahopuuta kasveille ja eläimille.

Aarniometsän lajeja

liekohärkä pitkälle lahonneissa puissa. Punahärö, aarnimäihiäinen, monipistehaapsanen, haavantuhooja, isopehkiäinen. Aarnikääpä, metsänemä, raidankeuhkojäkälä, lupot, riekonkääpä, takkuhankajäkälä, korpikolva, pihkakääpä. Metso. Yleistä – puut ohittaneet biologisen kypsyyden, sekä eläviä että kuolleita puita, erikokoisia, tyypillisesti vertikaalinen rakenne, vähän tai ei lainkaan ihmisen jälkiä. Ominaista pienemmät, alemman latvuskerroksen puut ja puuryhmät eli laikullisuus.

Tavoitekoko alueella 50-100 ha. Luonnollista ylijäämäkasvua ei korjata kasvatushakkuissa à lahopuuta.

Metsän uudistaminen

Metsää ei saa käsitellä niin että uudistuminen joutuu vaaraan. Päätehakkuun jälkeen on uudistusalalle saatava uusi metsä joko luontaisesti tai viljellen. Hyvä tulos saavutetaan ottamalla huomioon kasvupaikan ominaisuudet. Uudistamisen katsotaan päättyneen kun paikalla kasvaa vakiintunut taimikko eli yli 5 kasvukautta, hyväkasvuinen, riittävän tiheä, kasvupaikalleen sopiva ja taloudellisesti arvokas puulaji.

Ensisijainen uudistuskypsyyden merkki on puuston järeys eli pohjapinta-alalla punnittu keskiläpimitta. Apuna käytetään myös ikää. Vajaatuottoiset eli tuhojen runtelemat ja yli-ikäiset, rehevien maiden vajaatuottoiset ja muut pääsääntöisesti uudistetaan yleensä viljellen. Vajaatuottoisia eivät ole alle 0,5 ha alat, luonnonhoidollisesti tärkeät puronotkojen lepikot eikä viljelymaiden reuna-alueet. Ensin uudistetaan vajaatuottoiset reheväpohjaiset, seuraavaksi vanhimmat uudistuskypsät ja sitten uudistuskypsyyden juuri saavuttaneet. Kuusikoissa ei rikota maanpintaa kun uudistetaan.

Uudistamismenetelmistä luontaista suositellaan kun kohtuullisessa ajassa saadaan täysituottoinen metsä. Viljelyä käytetään haluttaessa nopeutta tai jalostaa metsää keinotekoisesti. Voidaan myös täydentää luontaisesti lisääntynyttä viljelyllä. Karummat kumpareet ja suonotkelmat luontaisesti ja rehevimmät viljellen.

Auraus

pohjalla vako, piennar, 2-3 m välein. Vain veden vaivaamille

Mätästys

oja, 10-15 metrin välein

Äestys

laakea pinnan rikkominen 2-3 metrin välein. Kivennäismaille.

Uudistuskypsyys ikä ja keskiläpimitta

Pinus sylvestris Southern-Finland 80–120 years, 25-31cm. Northern-Finland 100-160 years, 23-29cm

Picea abies 80–100, 26-30cm. 100-130, 23-26cm

Betula pendula 60–80, 26-30cm.60-70, 23-24cm

Betula pubescens 60–70, 25-27cm. 60-70, 23-24cm

Istutustiheydet

kpl / ha.

Pinus sylvestris 2000 – 2500 
Picea abies 1400 – 2000
Betula pendula 1600
Betula pubescens 1600 – 2000
Quercus robur 10 000
Saarni hiukan yli 10 000
Alnus glutinosa 1500 – 2000
Visakoivu 1600 – 2000
Populus tremula 2000 – 2500
Larix sibirica 1300
Pinus contorta 2000
Doglaskuusi 2000
Mustakuusi 2000
Pihlaja

Etelä-Suomen metsätyypit ja opaskasvit

Laji esiintyy vähintään omalla tyypillään tai alemmilla tasoilla.

LEHTO OXALIS – MAIANTHEMUM Käenkaali – oravanmarjatyyppi OMaT Sammalpeite niukka, hyvin monilajinen. Lehtosammalet. Multamainen maannos. Varvut puuttuvat. Monia puulajeja. Ruohoja, heiniä, pensaita runsaasti. Kuusi yleensä vanhoissa metsissä vallitseva. Viola mirbilis lehto-orvokki (finish) Stellaria nemorum lehtotähtimö Lonicera xylosteum lehtokuusama Viburnum opulus koiranheisi Daphne mezereum näsiä

LEHTOMAINEN KANGAS OXALIS - MYRTILLUS Käenkaali – mustikkatyyppi OMT 14 % Etelä-Suomen metsistä. Kuusen runko suora, lehtipuiden osuus vähenee. Sammalpeite harvahko, monilajinen. Jaloseinäsammal Varvusto korkea ja rehevä: mustikka. Heiniä ja ruohoja runsaasti, myös lehtolajeja. Oxalis acetosella käenkaali Melica nutans nuokkuhelmikkä Lathyrus vernus keväinen linnunherne Hepatica nobilis sinivuokko Carex digitata sormisara Aegopodium podagraria vuohenputki Viola riviniana metsäorvokki Hupertzia selago ketunlieko

TUORE KANGAS MYRTILLUS Mustikkatyyppi MT 35 % Etelä-Suomen metsistä. Kerrossammal ( + seinäsammal). Paksu humus. Varvusto runsas: mustikka Heiniä ja ruohoja runsaasti. Geranium sylvaticum metsäkurjenpolvi Gymnocarpium dryopteris metsäimarre Pyrola rotundifolia isotalvikki Equisetum silvaticum metsäkorte Fragaria vesca ahomansikka Melanpyrum sylvaticum metsämaitikka Rubus idaeus vadelma

KUIVAHKO KANGAS VACCINIUM Puolukkatyyppi VT 30 % Etelä-Suomen metsistä. Seinäsammal, niukemmin kerrossammal Varvusto runsas: puolukka Kserofiilisiä heiniä ja ruohoja Trientalis europaea metsätähti Rubus saxatilis lillukka Orthalia secunda nuokkutalvikki Maianthenum bifolium oravanmarja Luzula pilosa kevätpiippo

KUIVA KANGAS CALLUNA Kanervatyyppi CT 3 % Etelä-Suomen metsistä. Poronjäkäliä ja sammalia (Pleurozium) Varvusto runsas: kanerva, puolukka Convallaria majalis kielo Solidago virgaurea kultapiisku Antennaria dioeca kissankäpälä

KARUKKOKANGAS CLADINA Jäkälätyyppi CIT Ei Etelä-Suomessa. Poronjäkälä vallitseva, lisäksi muita. Sammalia niukasti: Dicranum, Polytrichum Varpuja niukasti, lajeja monta Mänty 9m 80 v iässä.

Tulipalosta metsän kehitys

Mäntyvaltaiset karut kankaat ovat palaneet ravinteikkaita kuusi-haapa-koivusekametsiä useammin. Tuli kulkee jättäen palamattomia saarekkeita.

Kulon sammuttua ruohot ja heinät valtaavat maan, siemeniä säilyy maassa, huhtakurjenpolvi vaatii 35 asteen lämpösokin itääkseen. Ensimmäisenä palon jälkeen hiiltyneisiin puihin latikoita ja kovakuoriaisia, esimerkiksi kulokauniainen suunnistaa lämpöä kohti. Kulosalasyöjä, hiilinutukainen, palonutukainen, kulolatikka, kaskilatikka, kulohärö, maitohorsma, huhtakurjenpolvi, kevätpiippo, metsäkastikka, puolukka, vadelma, kivitasku, västäräkki, perhoset.

Puuntaimien ja pensaikon vallatessa osa ruohokasveista väistyy. Paju, leppä, koivu, pajulintu, pensastasku, hirvi, jänis, peltomyyrä, lumikko.

Puuntaimista ensimmäisinä lehtipuut, koivu, paju, haapa, kielo, metsäkurjenpolvi, mustikka, pajulintu, punakylkirastas, sirittäjä, lehtokerttu, hirvi, jänis, metsämyyrä.

Kuivilla kankailla alkaa ilmestyä mäntyjä, varjoon kuusia. Mänty, koivu, kuusi, haapa, pajulintu, punakylkirastas, laulurastas, peippo, tiaiset, metso, teeri, pyy, hirvi, jänis, metsämyyrä, kettu, orava.

Kuivalla kankaalla kilpailun voittaa mänty, ravinteikkaalla ja kostealla kuusi. Ilmestyy kääpiä. Mänty, kantokääpä, taulakääpä, aarniometsien käävät, laulurastas, punarinta, tiltaltti, lapintiainen, kuukkeli, pohjantikka, käpytikka, metso, näätä. Kliimaksi. Ekologiset lokerot ovat täyttyneet, uudistumista vähitellen puiden kaatuessa, uusi palo.

Kaskenviljely, kaskiviljely

1800-luvulle asti tärkeä viljelymuoto ennen metsän arvon kohoamista muussa käytössä. Paras raskasmultainen hikevä sekametsikkö. Pelkästään havumetsään ruista, lehtimetsämaihin suviviljaa. Rieska- eli tuorekaski poltetaan samana kesänä. "Kivi ei kiellä kasvamasta" "kiven vierus ei poudi" "kivi pitää maan tuoreena" Kaukomaan kasket saattoi omistaa kylän kaskiseura. Sen isäntä huuhtakuningas ja osakkaat kirveitä. Pykälikköjen viljely, raivaus koskemattomaan metsään, saloon, hongikkoon. Pyältäminen välttämätöntä vain neitseellisissä metsissä. Tarkoitus maaperän valmistaminen polttokuntoiseksi, joka muutoin tuoreena ja tiivinä on huonosti palava. Kolottu puu pystyyn kuivuessaan imee juuret kuivaksi ja ne raakahumuskerroksen ja mineraalimaan välissä lahoavat. Muodostuu koloja ja palavaa materiaalia, joka palaessaan myös luovuttaa ravintoaineita. Kaadettaessa puita samaan suuntaan, hakataan lastuus vain yhdelle puolelle puuta, ei korkea vaan syvä ja jyrkkä. Jos lastuus lyödään myös toiselle puolen ei vaihdeta puolta vaan kirves vaihtaa olalta toiselle samoilla jalansijoilla. Jotta mahlainen kuusi kuivuu nopeammin kyljistä koskut kiskotaan hyvän matkaa pois jättäen, ei kuitenkaan ympäri puuta.

Kun pykälikkö on valmis poltettavaksi 10-20 vuoden kuluttua kaadetaan puustoa, erityisesti nuorta samaan suuntaan. Siemenpuiksi voidaan jättää koivuja tai leppiä. Rintaroviot rankakasoja jotka edesauttaa paloa. Seuraava kesä kuivattaa raatetta ja talvi painaa maata vasten, lumen sulettua karsitaan. Neitseellisissä metsissä kaadettua puuta tarvitaan sen verran että raakahumus saadaan poltettua. Suurimmat saa jäädä keloiksi. Jos kaski raivataan aiemmin kaskettuun ohutrunkoiseen lepikkoon tai sekametsään ei tuhkaa synny riittävästi. Tällöin talvella tehdään lisäpuita eli seunoja. Sienatukeiksi kaadetaan talvella kookkaita havupuita alueen ulkopuolelta. Pituus 5 kirveenvartta ja aisataan neljältä sivulta. Ajetaan kaskiraatteelle ja ladotaan ristikarkkuihin pitkin alueen reunaa. Kuivavat kesäksi ja silloin niitä voidaan viertää kaskea poltettaessa. Toisena kesänä lämmintuulisen tuulen vallitessa poltetaan kaski. "Anna Ukko, uutta tulta, elotulta, einetulta, uudistulta, toukotulta" Loitsuja, tuluksilla sytytetään, piistä isketty tuli voimallisempaa. Tuulen päältä. Levitetään aluksi tuohikäpryllä, joka nipistety pitkän pihtikepin nenään. Lähimetsään ryöstäytyvä tuli pysähtyy tuoreeseen metsään. Palamattomia kohtia kutsutaan välkyiksi. Vähäpuisessa kaskessa rovioitava ja vierrettävä. Viertäminen tapahtuu kokoamalla tuulen yläpuolelle kasa palopuita ja niiden alle telapuut. Kun tällainen rintarovio palaa, kangella heitetään rankoja eteenpäin seisten jo palaneella kamaralla. Jos käytössä on vanko eli pieni rautainen koukku pitkässä puuvarressa ja sillä vedetään paksua kuivaa palavaa puutukkia poltettavaan suuntaan raatteella. Tulen ryöstäytymistä estetään lyömällä kuusentuppurasta tai tiheästä lehtipuusta katkaistulla hosalla. Hosaa voidaan kastella vesiastiassa. Palon jälkeen palon siivuu eli rovitseminen, mustuneet palorantteet eli rangat kannetaan sivuille ja pienet palikat kasoihin. Palolla palamatta jääneillä poltetaan palamatta jääneitä kohtia, tehdään aitoja tai kerätään pitkiin kasoihin vuodeksi kuivumaan ja maa imee lipeäsuolan. Seuraavana kesänä poltetaan loput ja vierretään niillä koko kaski. Tuhkaan kylvetään sekoitus kuten viisi tai kuusi kappaa kauroja tai ohria ja seitsemäs korpi- eli juuresruista. Samaan maahan voidaan kylvää touko- ja syysvilja. Puuttuvat ojat kylvösitkaimen rajamerkkinä korvataan sitkaintikuilla eli pystyyn pistetyillä vesoilla tai kannonpäissä kivillä. Kylväjän apuna sitkaimenvetäjä. Kylvöastiana parin kapan vetoinen tuohikopsa. Sekoitetaan aatralla ja äkeellä. Ahtaimmat kohdat ruovitaan käsiharalla, kaskiharalla. Syksyllä kesän sato korjataan leikaten pitkälle sängelle. Seuraavana kesänä juuresruis antaa hyvän sadon. Toukoviljan sijaan voidaan kylvää myös nauris vielä heinäkuun alussakin.

• Kevyt terävä kaskikirves.
• Poltettaessa jaloissa päältä avoimet tuohiset lötöt, jotka tehdään juuri ennen polttoa. Virsut kestävät paremmin.
• Hamppukankainen riihivaate, miehillä paita ja housut, naisilla paita ja hame.
• Palokuokka eli kaskihara, kuusen näreen tyvipää, jossa pari juurihaaran tynkää koukkuna.
• Länsi-Suomessa käytettiin haapalaudasta taivutettua tai juurista punottua vakkaa kylvössä.

Sivulta http://www.metla.fi/koli

Kaskeamisen tekniikka oli Vaara-Karjalassa kehittynyt täydelliseksi jo 1600-luvulla. Kaskiviljelystapaan vaikuttivat maapohja ja metsä. Koska maat olivat yhteisomistuksessa kasken sai vallata merkitsemällä reunapuut rasteilla ja puumerkeillä. Yleisen tavan mukaan kaskeamistyöt piti aloittaa vallatuilla alueilla kolmen vuoden kuluessa merkinnästä. Kaskiviljely oli metsänkäyttömuoto, jossa metsän arvo oli suurin poltettuna. Kaskenpolttoa kuitenkin rajoitettiin vuosien 1647 ja 1664 metsäasetuksissa. 1700-luvulla kaskeaminen oli jo jyrkästi ajan henkeä vastaan, koska metsää haluttiin säästää tervanpolttoon ja lauta-aineiksi sahoille. Isojako 1800-luvun alkukymmenillä hillitsi yhteismetsien polttoa.

Uudismaan raivauksessa kaskeaminen piti vielä kauan puolensa, koska "tuli on väkevin maanraivaaja". Niin kauan kun metsäpuun arvo oli vähäinen sen parhainta käyttöä oli tuhkaksi polttaminen. Kaskialueelta saatiin syömäviljaa ja myöhemmin laidunta ja viljelysmaatakin. Ohra, ruis ja nauris olivat perinteiset kaskiviljelykasvit.

Kaskiviljelymenetelmät

Kaskiviljelyn perustekniikka on puuston poltto ja viljelykasvien viljely poltossa muodostuneessa tuhkakerroksessa. Poltto aiheuttaa kemiallisia ja biologisia muutoksia, jolloin huomattava osa maaperän pintakerroksesta ja poltettavan puuaineksen ravinteista muuttuu kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Kaskettu maa muokattiin risukarhilla, jotta siemenet itäisivät paremmin. Muokkausta pidettiin välttämättömänä etenkin viljan kylvön valmistelussa. Nauriin kylvössä ei karhimista useinkaan tehty. Kylvämisen jälkeen kivien päälle lentäneet siemenet harjattiin maahan, jottei arvokasta siemenviljaa olisi mennyt hukkaan. Kaskiviljely jaotellaan poltettavan puuston perusteella kahteen pääryhmään: huuhtakaskiviljelyyn ja lehtimetsä- eli kiertokaskiviljelyyn.

Huuhtakaski

Huuhtakaski on pääasiassa luonnontilaisten kuusikoiden kaskeamismenetelmä. Huuhtaa tunnetaan kolmea eri päätyyppiä: 1. Yhden polton ja yhden sadon huuhtatyypissä kaadettua raiviota kuivattiin vuosi tai kaksi, minkä jälkeen se poltettiin. Vilja kylvettiin polton jälkeen ilman alueen raivausta tai siivousta suoraan palon jättämään ryteikköön. Siementä ei mullattu.

2. Kahden polton ja yhden sadon huuhtatyypissä kaski poltettiin kahteen kertaan. Ensimmäinen poltto tapahtui kaadon jälkeen toisen vuoden keväällä tai kevätkesällä. Vuoden kuluttua alue poltettiin toiseen kertaan, jolloin paloi huomattava osa ensimmäisessä poltossa palamatta jääneestä puuaineksesta. Vuoden taukoa polttojen välillä on selitetty sillä, että tuhkassa oleva voima ehti imeytyä maahan. Siemenet kylvettiin toisen polton jälkeen ja ne voitiin jopa mullata.

3. Kahden polton ja kahden sadon huuhtatyypissä on ensimmäiseen satoon asti sama menetelmä kuin ensimmäisessä huuhtatyypissä. Ensimmäisen sadonkorjuun jälkeen huuhta raivattiin ja seuraavana kesänä se poltettiin toiseen kertaan. Toisen polton jälkeen alueelle kylvettiin toinen vilja. Huuhtakasket tehtiin yleensä kauas asumuksista ns. ei-kenenkään maalle. Poltto huuhtakaskessa on tapahtunut ylipalona. Ylipalo vastaa polttotekniikaltaan nykyistä metsän uudistamisessa käytettyä kulotusta. Viertämistä eli palavien puiden vetämistä tai työntämistä pitkin poltettavaa aluetta ei ylipalossa tehty. Huuhtakoukulla on voitu siirrellä palavia puita roviolle, jolloin ne ovat palaneet paremmin. Viljelykasvina huuhdassa on ollut poikkeuksetta ruis.

Lehtimetsäkasket

Lehtimetsäkasket tehtiin pääasiassa lehtimetsiin, joissa kasvoi nuoria tai keski-ikäisiä koivikoita tai lepikoita. Lehtimetsäkasket edustavat vanhinta kaskiviljelytekniikkaa Suomessa. Lehtimetsäkasket jaetaan kahteen päätyyppiin:

1. Tavallisessa kaskessa puut kaadettiin polttoa edeltävänä kesänä. Kaski kuivattiin oksineen, mutta karsittiin eli kirvestettiin ennen polttoa viertämisen helpottamiseksi. Kasken polttoajankohta vaihteli riippuen siitä, kylvettiinkö kaskeen kevät- vai syysvilja. Tavallisesta kaskesta otettiin yleensä 2-8 satoa. Ohra, tai 1700-luvulta alkaen ruis, oli ensimmäisen vuoden viljelykasvi. Muita viljelykasveja olivat nauris, kaura, tattari ja pellava. Mikäli kaskialue ei palanut kauttaaltaan ja riittävää määrää tuhkaa ei saatu viljelyyn, turvauduttiin viertämiseen. Hyvässä kaskimaassa selvittiin paikalla olevilla paksummilla rungoilla, mutta usein jouduttiin paikalle tuomaan viertopuita, seuna- eli sienatukkeja. Näitä jämerämpiä puita siirreltiin palavina pitkin kaskettavaa maata, jolloin niiden palamislämmöllä hävitettiin rikkakasvusto juurineen ja poltettiin kunttaa tai humusta.

2. Rieskamaa- eli tuoremaakaski tehtiin nuoreen metsään, puolikasvuiseen viidakkoon. Rieskamaa poltettiin samana vuonna kuin se kaadettiin, ja poltto vaati aina muualta tuotuja viertopuita sekä viertämistä. Rieskamaasta otettiin yleensä vain kaksi satoa, viljelykasvina oli nauris. Nauriin myöhäinen kylvöaika mahdollisti pidemmän kasken kuivumisajan ennen polttoa. Edellä mainittujen menetelmien lisäksi oli erityisesti Vaara-Kajalassa käytössä männiköille sovellettu ns. pykälikkömenetelmä. Menetelmässä männikkö pykälöitiin eli puiden jälsikerros hakattiin poikki. Toimenpiteen seurauksena puusto kuivui pystyyn ja entisen metsän alle saatiin kohoamaan lehtipuusto. Syntynyt lehtimetsä ja pystyyn kuivaneet männyt kaskettiin ja viljeltiin edellä mainituilla lehtimetsien kaskeamismenetelmillä.

Kaskikirjallisuus

Grotenfelt, G. 1901. Suomen polttoviljelys. WSOY, Porvoo. 150 s. Heikinheimo, O. 1915. Kaskiviljelyksen vaikutus Suomen metsiin. Väitöskirja. Helsinki. Acta Forestalia Fennica 4:2. 264 s + liitteet. Herlin, U. R. 1891. Kaskiviljelyksestä ja sen oikeasta käyttämisestä voimassa olevan metsälain mukaan. Suomen Metsänhoitoyhdistyksen kirjasia 5. Suomennos. Helsinki. 16 s. Lovén, L. 2000. Ne nousevat tuhkasta. Julkaisussa Lovén, L. & Rainio.H. (toim.). Kolin perintö - kaskisavusta kansallismaisemaan. Gummerus. Jyväskylä. Vilkuna, K. 1948. Isien työ. Otava. Helsinki. 344 s. Haastattelu: Unto Korhonen, Kolin Kotiseutuyhdistys 28.5.1997. (Haastattelija Pasi Airaksinen).

Kyvettäminen

Kydönpoltto, kyttäminen. Kaadetut ja kuivuneet puut haudataan muutaman metrin pituisina pölkkyinä maan sisään sarkojen poikkisuunnassa. Maan sisus siltanaan täydeksi. Pintamaa lohkotaan pölkkyjen päälle ja sytytetään pölkyt päistään kytemään. Tosiasissa maa laihtuu, eikä enää koskaan ole hyvää peltoa.

Linkkejä

Hyvä metsä